Valopallo vai sielu? Erään newfoundlandinkoiran henki ja muutakin koiravainajista tuonpuoleisessa

Tammikuussa 1877, kuuluisan arkkitehdin vaimo, rouva Bosc istui takan ääressä Pariisin Rue de Lillellä. Vierailulle oli saapunut Moskovasta maineikas spiritualisti ja korkeimman oikeuden presidentti kreivi Lvov.

Lvov ja rouva Bosc keskustelivat. Yhtäkkiä rouva sanoi: ”Monsieur, näen lähellänne koiran, joka on teihin hyvin kiintynyt. Se on valtava, valkoinen newfoundlandilainen, jolla on neljä mustaa tassua. Sen korvat ovat samoin mustat ja sillä on musta tähti otsassaan. Kaulassa näen hopeanvärisen ketjulla suljetun pannan, jossa lukee nämä sanat: ’Serge Lvov ja koiran nimi’, jota en muista. Sillä on kaunis, pitkä häntä, ja se hyväilee teitä ja tuijottaa teitä silmiin.”

Kreivi Lvov liikuttui kyyneliin ja sanoi: ”Kun olin hyvin nuori, ketterä ja villi, minut laitettiin vastuuseen koirasta, joka oli aivan sellainen kuin kuvailitte, madame. Se pelasti henkeni monta kertaa nostamalla minut ylös joesta, johon olisin muutoin hukkunut. Olin kaksitoistavuotias, kun menetin tuon uskollisen ystävän. Surin sitä kuin veljeä. Miten onnelliseksi minut tekeekään saada tavata se uudelleen ja näin saada varmuus, että noilla uskollisilla ystävillä on älykäs, kuolematon sielu ja perispirit, jonka avulla ne voivat tuottaa näkyville ruumiin ja kaulapannan. Tämä on auttanut myös havaitsemaan, että teillä, hyvä rouva, on mitä korkein selvänäköisyyden voima, joka on tuonut minulle takaisin muistoja yli neljänkymmenen vuoden takaa.”

Tästä venäläisen kreivin lapsuudenaikaisen koiraystävän hengen ilmestymisestä raportoi lehti Le Revue Spirite. Tapausta referoi esimerkiksi suosittu The Spiritual Review vielä elokuussa 1900, joten tästä newfoundlandinkoiran hengestä luki aikanaan hyvin moni. Lemmikit olivat ihmisille hyvin rakkaita myös tuolloin, joten kreivi Lvovin tunnepitoinen reaktio ei ole ihmeellistä.

Lemmikkikoiria 1800-luvun lopulta. Taaimmaisena newfoundlandin koira. Kuva: Library of Congress, wikimedia commons.

Mikä tapauksessa kiinnosti lehtien lukijoita? Mitä ihmeellistä koiran hengen ilmestymisessä saattoi olla spiritualisteille, jotka olivat tottuneet näkemään ja kohtaamaan henkiä seansseissa suorastaan tavan takaa? Selitys kiinnostukseen löytyy siitä, että spiritualistit olivat yleensä myös kristittyjä.

Kristinuskon teologisiin lähtökohtiin oli nimittäin kuulunut ajatus ihmisen ainulaatuisuudesta luomakunnassa. Vain ihmisellä katsottiin olevan rationaalinen sielu. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että vain ihminen kykeni ajattelemaan. Paljon oli keskusteltu vuosisatojen aikana myös siitä, kykenikö eläin tuntemaan vai oliko sen toiminta, esimerkiksi reagointi kipuun, vain refleksejä. Kartesiolaiset eivät mieltäneet ihmistä eläimeksi senkään vertaa kuin nykyisin.

1800-luvulla kuitenkin keskustelu eläinten asemasta luomakunnassa, niiden kyvystä tuntea ja jopa ajatella oli kiihtynyt. Eläinten suojelu oli käynnistynyt toden teolla 1700-luvulla, mutta 1800-luvulla esimerkiksi eläinkokeita vastustava antivivisektionistinen liike oli voimistunut. Eläintensuojelijat ja kirkko olivat kiihkeästi vastakkain ja käytännössä eläinten järjellisyyden myönsivät vain lahkoiksi luettavat kristilliset liikkeet. Ei siis olekaan kummallista, että myös spiritualistien julkaisuissa asiaa pohdittiin. Usein he asettuivat antivisisektionistien kannalle.

File:Anna Kingsford.jpg
Tohtori Anna Kingsford (1846–1888) oli yksi tärkeimmistä antivivisektionisteista ja eläinten oikeuksien puolustajista. Hän oli yksi varhaisista naispuolisista tohtorin tutkinnon suorittaneista. Väitöskirja käsitteli vihanneksia ihmisravintona. Kingsford oli teosofi. Kuva: wikimedia commons.

Niinpä kreivi Lvovin koiran hengen ilmestyminen rouva Boscille ei ollut lainkaan itsestäänselvä tai pikku juttu. Kreiville se todisti, että eläimillä oli rationaalinen sielu.

Kreivi Lvovin lisäksi monet muutkin spiritualistit kohtasivat koiravainajien henkiä tai eläinkummituksia spiritistisissä istunnoissa ja muissakin yhteyksissä. He eivät näin voineet ongelmitta yhtyä kirkkojen viralliseen kantaan. Kysymys koiran rationaalisesta sielusta oli kuitenkin ollut tavattoman hankala alusta saakka myös spiritualisteille.

Yksi merkittävimmistä varhaisista spiritualisteista, D. D. Home, joka vaikutti myös Venäjällä aina tsaarin hovia myöten, otti jo 1860-luvun lopussa kantaa kysymykseen. Hän pitäytyi olettamasta eläimille liian korkeaa sielun tasoa. Erään kerran Lontoossa, huhtikuun 6. päivänä 1869, Home näki transsissa pienen valkoisen koiran. Se kuului rouva Hallille. Transsissa Home sanoi: ”Se on juuri mennyt pois.” Lordi Adare, joka todisti transsitapahtumaa, kertoo, että Home tiesi koiran olleen sairas, mutta ettei koiran kuolema voinut mitenkään olla Homen tiedossa. Koira oli kuollut kymmenen ja yhdentoista välillä illalla.

Home kertoi: ”Koira on lähtenyt maan päältä, mutta se ei ole tuhoutunut. Se on kuin pieni sähkökipinä, pieni valopallo. Se liikkuu. Aikanaan se tulee osaksi jotain muuta ainetta ja sulautuu siihen.” Adare kysyi: ”Mihin se sulautuu?”

”Johonkin korkeampaan eläinelämän muotoon”, Home vastasi. ”Sillä ei ole tuntemuksia tai tietoisuutta nyt – sen olemassaolon ehdot eivät olleet riittävän korkeita salliakseen sen säilyttää yksilöllisyytensä.”

Home oli edelleen transsissa, ja varakreivi Adare kysyi, oliko tuonpuoleisessa eläimiä ja oliko niistä kukaan ollut aiemmin maan päällä. Home vastasi, että ei olisi kauneutta ilman vaihtelua ja kuten maan päällä, myös henkimaailmassa oli vaihtelua. ”Mutta”, hän jatkoi, ”en sano, että toispuoleisen eläimet olisivat koskaan eläneet maan päällä – minusta näyttää siltä, että ne eivät olisi niin tehneet. Tiedän vain, että ne ovat siellä ja näen, että maan eläinten elämä sulautuu lopulta muihin muotoihin. Minulla ei ole tietoa, että eläimemme koskaan olisivat jatkaneet elämäänsä henkimaailmassa.”

Näin Home omalta osaltaan viesti eläinten roolista myös kirkolle paremmin sopivaa kantaa.

Keskustelu eläinten sieluista, niiden älykkyydestä ja kyvykkyydestä kuitenkin jatkui. Kokeet eläimillä osoittivat niiden kykenevän monenlaiseen. Esimerkiksi ”ajatteleva mannheimilainen” Rolf-koira nousi maailmanmaineeseen, kun William Mackenzie julkaisi siitä lavean teoksen. Tieteellisen eläintutkimusten tuloksista myös kiisteltiin ankarasti. Spiritualistien arjessa eläimet kuitenkin osoittivat, että he jatkoivat kuoleman jälkeen elämäänsä aivan samoin kuin ihmiset – ja ihmisten arjessa muutoinkin tunnesuhde eläimiin, etenkin lemmikkieläimiin, oli lämmin niin (kuin se oli ollut aina ennenkin). Korrespondessiajatuksen mukaan kaikki on yhteydessä kaikkeen, eläimet myös ihmisiin.

Koirilla oli erityinen rooli ihmisten elämässä maan päällä, joten ei ole ihme, että spiritualistien keskustelu eläinten sielusta tuonpuoleisessa tuntuu myös keskittyneen nimenomaan koiriin – toki puhetta oli esimerkiksi hyönteisten mahdollisista sieluista. Lemmikit etenkin olivat tiiviisti mukana arjessa, joten niiden kohtalo kuoleman jälkeen askarrutti. Teemasta käytiin tiivistä keskustelua Light-lehdessä vuonna 1887. Keskustelun aloitti helmikuussa leskirouva J. C. kysyessään, voisiko koiralla olla sielu. Nimimerkki W. H. R. puolestaan kertoo huhtikuussa kysyneensä henkioppaaltaan, onko taivaassa koiria. Henkiopas vastasi: ”kyllä”. Kun hän kysyi, olivatko ne maan päällä asuneiden koirien henkiä tai sieluja, vastaus oli painokas ei. Tässä toistuu Homen aiemmin esittämä näkemys. Toimitus vastasi viestiin napakasti: ”On tavanomaista, että pitkään asioita tutkineet spiritualistit ovat rakentaneet niin vahvan ennakkokäsityksen asioista, että ne saavat kaikupohjaa lähes kenen tahansa meedion kautta. Kysymykset, joihin korrespondentti viittaa, eivät ole ratkaistavissa yhdenkään hengen mielipiteellä, kuka hyvänsä hän sanoo olevansa.”

Alkuperäislähteet:

Madame Dunglas Home: The Gift of D. D. Home. Kegan Paul, Trench, Trübner & Co, London 1890.

Light 1887, 1888.

William Mackenzie: Rolf of Mannheim – a Great Psychological Problem. Proceedings of the American Society for Psychical Research. Vol XIII. 1919–1920.

Psychic Science 1926.

The Spiritual Magazine, May 1 1860.

The Spiritual Review, August 1900.

Tutkimusta:

A.W. H. Bates: Anti-Vivisection and the Profession of Medicine in Britain. Palgrave 2017.

Sofie Lachapelle & Jenna Healey: On Hans, Zou and the Others: Wonder Animals and the Question of Animal Intelligence in Early Twentieth-Century France. Studies in History and Philosophy of Biological and Biomedical Sciences 41, 2010, 12–20.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s