Henkimatka Pietarista Helsinkiin

Elizabeth d’Espérance kirjoittaa kertomuksessaan ”Strange Excursions” matkasta, jonka hän koetti tehdä mielensä voimalla Pietarista Helsinkiin. Teksti ilmestyi hänen teoksessaan Northern Lights, ja se on osoituksena siitä, hän sanoo, kuinka henkiruumis ja sieluruumis ovat erilliset. Henkilöhahmoista voi päätellä, että hän sijoitti talvisen tarinansa Helsingin-vierailunsa miljööseen, Toppeliuksen perheeseen. Mukana vaikuttavat olevan Toppeliusten lisäksi myös Jean Boldt, asianajaja, ja Vera Hjelt. Kertoja, tarinan minä, on Madame itse.

Kansikuva
Talvista Kaivopuistoa 1800-luvun lopulta. Kuvaaja K. E. Ståhlberg. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Kertomus kuuluu näin:

Jonkin aikaa tämän jälkeen Helsingissä [– –] minulta kysyttiin, voisinko tehdä kokeen, joka voisi osoittaa sikäläisille ystävilleni, että sieluruumiin tahdonvarainen siirtyminen oli mahdollista.

”Se olisi hyvin kiinnostavaa. Esimerkiksi kun nyt olette lähdössä Pietariin, ettekö voisi vierailla luonamme sieltä?”

”En tiedä”, vastasin epäröiden; ”En usko, että yrittämisellä on mitään tekemistä ilmiön kanssa. Noina kertoina olen ollut unessa ja avuton, mitä oman tahtoni käyttöön tulee.”

”Mutta voitte yrittää”, kannusti emäntäni. ”Eihän omia voimiaan tunne ennen kuin koettaa. Jos se on tapahtunut tahdosta riippumatta aiemmin, se voi onnistua uudelleenkin. Joka tapauksessa luvatkaa yrittää.”

”Sen verran voin luvata”, sanoin, ”mutta olen varma, että ei se onnistu. En edes tiedä, miten ajattelisin asiasta. Voin vain ajatella ankarasti.”

”No, ajatelkaa ankarasti keskiviikkoiltana, ja me odotamme teitä tässä huoneessa. Istumme täällä kymmenestä yhteentoista ja te ajattelette tulevanne. Jos emme näe teitä, voitte ehkä antaa jonkin merkin, että tiedämme teidän olevan täällä; esimerkiksi siirtäkää kynttilänjalkaa, jonka laitamme pöydälle. Tai jos ette voi tehdä sitä, kilistäkää sen lasista mansettia, minkä varmasti kuulemme.”

Myönnyin yritykseen, mutta huomautin, että oli mahdollista, etten pystyisi määräämään ajastani, sillä en tiennyt, minkälaista ohjelmaa ystäväni Pietarissa olivat saattaneet järjestää.

”Totta”, he sanoivat; ”sanokaamme sitten joko keskiviikko- tai torstai-ilta, kymmenen ja yhdentoista välillä. Olemme täällä molempina iltoina; näin mahdollisuutenne paranevat.”

Seuraavana päivänä olin Pietarissa. Myönnän unohtaneeni järjestelyt kunnes olin vetäytymässä vuoteeseen keskiviikkoiltana ja kuullessani kellon lyövän kaksitoista. Tunsin oloni syylliseksi, mutta lohdutin itseäni sillä, että koko illan olivat vieneet vieraat niin että vaikka olisinkin muistanut, olisi ollut mahdotonta olla yksin herättämättä huomiota.

Seuraavana iltana vetäydyin huoneeseeni aikaisemmin. Kello oli muutaman minuutin yli kymmenen. Seisoin toilettipöytäni ääressä, häkeltyneenä ja ihmetellen, mitä minun pitäisi tehdä. En ollut uninen enkä todennäköisesti nukahtaisi välittömästi, en vaikka hosuisin hiusten harjaamisen ja riisuutumisen kanssa. Aika kiiyi. Mietin, miten paljon aika Pietarin ja Helsingin välillä erosi, oliko siellä aikaisempaa vai myöhempää, mutta en osannut ajatella sitä. Itse asiassa en jostain syystä pystynyt pitämään ajatuksiani kurissa, ne lentelivät sinne ja tänne ja aloin tuntea oloni hivenen levottomaksi.

Ryhdistäytyen sanoin kuvalleni edessäni olevassa peilissä: ”Tämä ei käy, olet luvannut ja sinun täytyy pitää se jos vain voit. Olisi parasta ryhtyä töihin ja ajattelemaan kovasti, kun suunnittelit ja muista, että  nuo hyvät ihmiset Helsingissä ovat riippuvaisia sinun osuudestasi sopimuksesta.”

Näin kehoteltuani käännyin pois peilin luota ja istuin kirjoituspöydän ääreen. Sillä paloi vihreävarjostiminen lukulamppu. Asetin kyynärpääni pöydälle ja kasvoni käsiini ja mietin, miten aloittaisin.

”Kuvittelen, että olen menossa sinne”, sanoin itselleni. Niin aloin kuvitella lähteväni huoneestani, meneväni Suomen asemalle ja sitten junalla Helsinkiin. Saapuessani sinne kävelin pitkin jäätyneiden, lumen peittämien katujen. Huomasin muutamia ohikulkijoita, taloja, kirkon, sytytetyt lamput ja ajattelin: ”kuinka ankea ja hiljainen kaupunki on tähän aikaa illasta.” Tulin sille bulevardille, jonka varrella ystävieni talo sijaitsi ja panin merkille lumen peittämät puut ja pensaat puistossa. Sitten havaitsin, että kello oli yli kymmenen ja portit olisivat jo lukossa niin etten pääsisi sisään taloon. Kun pääsin portille, havaitsin, että se olikin auki. Työnsin sen auki ja hymyilin itsekseni ja ajattelin: ”Miten hupaisa ajatus onkaan , että istun tässä katselemassa vihreää lampunvarjostinta, kuvittelemassa samalla matkaa ja tekemässä huomioita mielikuvitusvaelluksestani aivan kuin se tapahtuisi oikeasti.”

Nämä mietteet saivat minut hellittämään ajatuksesta tehdä aiottu matka, joten päättäväisesti suljin silmäni lampunvarjostimelta ja muulta ympäristöltä ja pakotin itseni ajatuksissani nousemaan lukuisat portaat kerroksiin. Jopa laskin portaat niitä noustessani, tapa joka minulla on ollut lapsesta saakka. Kun tulin kolmanteen kerrokseen, muistikuva kalosseista, jotka olin kerran nähnyt siellä seisomassa kuin vartiosotilaan jalat, sai minut nauramaan kuin olin nauranut silloin. Oli kuin vartiosotilas olisi jättänyt saappaansa paikalleen kiiruhtaessaan muihin tehtäviin.

Kuljin kerroksen ylöspäin ja laitoin käteni ovenkahvalle. Se kääntyi ja menin sisään eteisestä pimeään olohuoneeseen. Tiesin, missä huonekalut sijaitsivat, joten niiden avulla tunnustelin tieni huoneeseen, jossa olin majoittunut ja johon minun oli sovittu saapuvan. Käänsin ovenkahvaa varovasti ja katsoin sisään – yllättyneenä siitä, että huone oli täysin pimeä. Hätkähdin hivenen omaa yllätystäni, joka toi minut takaisin tietoiseksi siitä, että istuin kirjoituspöydän äärellä Nevski prospektilla, Pietarissa. Ponnistelin irti tästä tietoisuudesta ja tunsin kasvavaa kiinnostusta mielikuvitusmatkaani kohtaan. Pelkäsin menettäväni jotakin mielikuvista, jotka tuntuivat niin todellisilta.

Seisoin katsellen pimeää huonetta ja mietin, miksi se oli pimeä ja miksen ollut pikemminkin kuvitellut sitä valaistuna. Mietin, oliko huoneessa ketään.

Kun seison tarkastelemassa pimeyteen, aloin tulla tietoiseksi, että huoneessa oli kolme ihmistä. Havaitsin myös, että yhdellä seinällä oli heikkoa valoa – vihjaten ikkunoista. Asteittain aloin erottaa joitain tummia hahmoja tai varjoja vasten huoneen valkoisia seinä. Laskin varjot; niitä oli kymmenen. Tiesin, että niiden täytyi olla ihmisiä, mutten ollut odottanut kuutta enempää, perheenjäseniä. En kyennyt tunnistamaan ketään heistä; oli liian pimeää. Kääntyessäni kohti ikkunaa näin varjon, joka piirtyi tarkemmin aavistuksen valaistuja valkoisia verhoja vasten. Jokin hahmossa sai minut ajattelemaan kapteeni T.:ta. Katselin sitä hetken uteliaana ja ajattelin, ”Jos tämä on kapteeni, hänellä on uniformunsa yllään! Siirryin sinne, missä hahmo istui vasten ikkunaverhoa ja ojensin käteni koskettaakseni takin olkapäätä ja hihaa. Se ei ollut uniformu, joten päättelin, ettei se ollutkaan kapteeni.

Kun nyt seisoin selkä siihen suuntaan, josta vähäinen valo tuli, minusta tuntui kuin voisin erottaa muiden hahmojen muotoja. Sanoin itsekseni, ”Jos en olisi erehtynyt kapteenin suhteen, olisin sanonut, että hahmo oikealla on kenraali T. ja hahmo vähän vasempaan on hänen vaimonsa, mutta kaikki on höpsötystä kuitenkin. En näe oikeasti mitään, istunhan aamutakissani pöydän ääressä ja hiukseni ovat vapaana olkapäilläni, rakentelen kuvitelmaa. Minun olisi paljon parempi mennä nukkumaan.”

Jo kun moitin itseäni, minusta tuntui, että seisoin kapteeniksi luulemani hahmon vieressä, kun äkisti näin toisen varjon tai hahmon, jota en ollut aiemmin huomannut kyyristyneenä lattialle sohvan ja mahdollisen kapteenin hahmon väliin. Mietin tätä ja ihmettelin itse keksimiäni yllätyksiä, mutta yhtäkaikki päättelin, että kyykistynyt hahmo oli Ebba, perheen nuorin, sillä muistin hänen tapansa istua matalalla jakkaralla tai matolla, jos hän oli kiinnostunut käydystä keskustelusta. Hymyilin itsekseni, miten hupsuja mielikuvitus loikaan, kun se toi jo unohtuneita muistoja esiin aivan kuin tapahtumat olisi uudelleen esitetty silmien edessä.

Minusta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa tai tehdä jotain ja ihmettelin turhaan, mitä se olisi ollut. Vilkuilin ympärilleni huoneessa etsien vihjettä, joka olisi voinut kertoa minulle, mitä olin unohtanut, mutta luovutin. En muistanut.

Jokin, avautuvan oven ääni tai kellon sointi havahdutti minut ja kuvitelmani katosivat.

Minua huvitti yritykseni ajatella ankarasti mutta samaan aikaan olin tyytymätön itseeni, koska jos olisin mennyt vuoteeseen ja nukahtanut, kuvittelut olisivat saaneet ehkä käsinkosketeltavamman muodon. Nyt oli kello yli yhdentoista ja tunsin itseni oudon voimattomaksi ja väsyneeksi.

Muutaman päivän päästä palasin Helsinkiin. ”Ette tullut keskiviikkoiltana”, huomauttivat ystäväni, kun istuimme sinä ensimmäisenä iltana illallisella.

”En pystynyt jättämään seuruettani ennen kuin oli liian myöhä”, vastasin ajatellen itseksi etten tunnustaisi unohtaneeni. ”Odotitteko minua?”

”Kyllä, olimme siellä kaikki ja torstaina myös – ettekö yrittänyt?”

”Kyllä, yritin, mutta katsokaahan, en lainkaan tiennyt, miten ryhtyisin toimeen ja pääsin huoneeseenikin vasta kymmeneltäm joten oli mahdotonta vaipua uneen ajoissa. Minulla ei ollut toivoakaan onnistumisesta. Koetin kiinnittää ajatukseni teihin kaikkiin ja kuvitella olevani huoneessa ja nähdä teidät kaikki istumassa siellä. Mutta tottakai tiesin, että se oli kaikki kuvittelua, sillä en oikeasti ajattele, että mitään sellaista voisi tehdä tahdonalaisesti, vaikka saatoinkin kuvitella nähneeni teidän kaikki istumassa pimeydessä niin hartaina.”

”Kyllä, ajattelimme, että onnistuisitte paremmin, jos emme pitäisi valoa päällä.”

”Oi, sepä erikoista. Tiedättekö, kun koetin kuvitella itseni tänne, olin hivenen yllättynyt, kun huone oli pimeä ja näytti siltä, että huoneessa teitä oli kymmenen – ei, yksitoista”, korjasin muistaessani kyykistyneen hahmon, jota en ollut nähnyt laskiessani varjoja.

”Meitä oli vain kymmenen.”

Aloin tuntea oudon tunteen kihelmöivän sormenpäissäni.

”Istuiko kapteeni lähellä ulointa ikkunaa selkä siihen päin?”

”Kyllä”.

”Entä istuiko kenraali uunin vieressä olevan pöydän oikealla puolella?”

”Kyllä.”

”Ja rouva T. hänen vasemmalla puolellaan?”

”Kyllä.”

”Ja kolme henkeä sohvalla vastapäätä ovea?”

”Kyllä.”

Katsoimme toisiamme kasvavan ällistyksen vallassa.

”Eikö kapteenilla ollut univormuaan?”

”Kyllä hänellä oli.”

”Sitten se on hölynpölyä: nuo muut havainnot ovat vain sattumia, sillä jos olin täällä oikeasti, kapteenilla ei ollut univormua. Ja Ebba – eikö hän istunut lattialla tai jakkaralla sohvan ja kapteenin välissä?”

”En!”, sanoi Ebba, ”istuin sohvalla sisareni ja neiti H:n välissä”.

”Erehdys numero kaksi! Kuvittelin jonkun istuneen ja tietysti ajattelin Ebbaa.”

”Kukaan ei istunut sillä tavalla.”

Niinpä keskustelu asiasta tyrehtyi siihen ja siirryttiin muihin aiheisiin. Myöhemmin kun kapteeni liittyi seuraamme, hän otti asian puheeksi. Kerroin hänelle yrityksestäni kuvitella itseni huoneeseen ja mainitsin ristiriitaiset havainnot, univormun ja Ebban sijainnin.

”Mutta minulla ei ollut univormuani”, huomautti kapteeni. ”Lumi oli kastellut minut ja vaihdoin kotitakkiin, kun tulin sisään. Istuin lähellä ikkunaa, selkä sen suuntaan eikä lähelläni ollut ketään. Kun istuin siinä, tunsin selvästi käden koskettavan olkapäätäni. Muistattehan, että mainitsin siitä,” hän sanoi kääntyen toisten puoleen. ”Se pelästytti minut aika lailla; käsi kosketti minua ensin olkapäälle ja siirtyi sitten ranteeseeni asti.”

En ollut sanonut sanaakaan kuvittelemastani kapteenin hihan tutkimisestani.

”Kyllä!”, sanoivat muut. ”me muistamme sinun sanoneen, että joku kosketti sinua.”

”Se kuului aivan selvästi”, sanoin kapteeni. ”Pyysin B:tä, joka istui lähimpänä,  kuuntelemaan, jotta hän saattoi kuulla kahinan, ja niin hän tuli ja polvistui viereeni kuullakseen, kuuluisiko ääntä uudelleen.”

”Sitten lattialle oli kyyristynyt asianajaja B., jota erehdyitte luulemaan Ebbaksi!”

Tapaus alkoi saada uusia piirteitä ja minulla oli outo tunne, joka ei ollut ainoastaan miellyttävä.

”Miksi sitten ette koskenut kynttilänjalkaan?”

Nyt muistin, mikä minua oli niin mietityttänyt, mitä olin unohtanut ja koettanut muistaa, kun seisoin pimeässä huoneessa epäröiden ja ihmetellen.

”Unohdin. Koetin muistaa ja etsin jotain, mikä muistuttaisi, mitä minun piti tehdä, mutta oli niin pimeää. En usko edes nähneeni kynttilänjalkaa; olen varma, että olisin muistanut, jos olisin nähnyt sellaisen”.

”Meidän olisi pitänyt jättää se pöydälle”, huomautti kreivitär W., ”silloin olisitte nähnyt sen, mutta joku sanoi että jos pöytä liikkuisi, se saattaisi pudota ja särkyä. Niinpä laitoimme sen uunin syvennykseen. Sitä ei voinut pimeydessä sieltä nähdä helposti, mutta emme tulleet ajatelleeksi sitä.”

Nyt kummallista kyllä ketju oli valmis ja huomioni oudosta matkastani vahvistuivat.

1. Huone oli pimeänä.

2. Huoneessa oli kymmenen henkilöä.

3. Kolme heistä istui paikoilla, joissa heidät olin nähnyt, nimittäin kenraali, hänen vaimonsa ja kapteeni.

4. Kapteenilla ei ollut univormuaan yllään.

5. Kosketukseni hänen hihallaan oli tunnettu, kuultu ja sitä kommentoitiin.

6. Kumartunut hahmo oli tosiasia ja erehdykseni siitä, että ihmisiä oli yksitoista johtui siitä, että asianajaja vaihtoi paikkaa huomaamattani.

7. Kynttilänjalan siirtäminen pöydältä oli riittävä syy, miksen muistanut sovittua merkkiä.

Nyt herää kysymys: Onko mahdollista, että kaikki nämä asiat olivat vain yhteensattumia? Jos kuka tahansa kysyisi minulta, vastaisin epäröimättä ”Ei!”.

En kuitenkaan koeta esittää teoriaa selittääkseni ilmiötä, vaikkakin uskon tiukasti, että meillä kuolevaisilla on tuntemattomia ja ei-ymmärrettyjä kykyjä, jotka, jos niitä tutkittaisiin, tarjoaisivat laajan tutkimuskentän.

Elizabeth D’Espérance: Northern Lights, sivut 232–245. Suomennos Marjo Kaartinen.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s